Kulutustottumuksemme ovat tänä päivänä hyvin suoraviivaisia ja omistamiseen perustuvia. Omistamme paljon tuotteita, joita käytämme vain harvoin, jos silloinkaan. Kaapit ja varastot ovat pullollaan tavaroita, joita on hyvä omistaa vain siltä varalta, että niitä joskus sattuu tarvitsemaan. Meille myydään ja luonnollisesti ostamme tuotteita, jotka on suunniteltu niin, että niitä ei pystytä korjaamaan tai korjaaminen maksaa enemmän kuin vastaava uusi tuote. Esimerkiksi vaatteet eivät kestä pitkäaikaista kulutusta ja niiden korjaaminen on hankalaa. On vain helpompi hankkia tavara tai vaate, käyttää sitä hetken ja heittää pois. Tällainen kuluttaminen kuvaa hyvin niin sanottua lineaaritaloutta, joka kuluttaa runsaasti luonnonvaroja sekä aiheuttaa ei-toivottuja ympäristö- ja sosiaalisia vaikutuksia.

Välttääksemme lineaaritalouden aiheuttamia ongelmia ja sopeuttaaksemme kulutuksemme maapallomme kantokyvyn rajoihin, tulee meidän siirtyä kiertotalouteen – tai oikeastaan palata siihen. Meidän ei tarvitse mennä kovinkaan montaa vuosikymmentä taaksepäin, kun käsityöammattilaiset, kuten sepät, suutarit, räätälit, puusepät, verhoilijat, yms. saivat elantonsa kiertotalouteen vahvasti liittyvistä töistä. He antoivat uuden elämän vanhoille vaatteille, kengille, kodinkoneille ja huonekaluille. Nämä ammatit eivät ole onneksi vielä hävinneet, koska näitä ammattilaisia tullaan varmasti tarvitsemaan myös tulevaisuudessa. Toki nykypäivän kiertotaloudessa pyritään vahvasti teollisen mittakaavan ratkaisuihin ja hyödyntämään digitaalisia palveluja, jotta kiertotalouden mekanismeilla pystytään vastaamaan globaalisti lähes 8 miljardin ihmisen tarpeisiin.

Kiertotalous haastaa meitä kuluttajia muuttamaan ajattelutapaamme ja käyttäytymistämme sekä suhdettamme omistamiseen, mutta se haastaa myös koko globaalia yhteiskuntaamme sekä talousjärjestelmäämme. Raaka-aineet, ovat ne sitten fossiilisia tai biopohjaisia, sekä niistä valmistetut tuotteet tulee saada pysymään talouden rattaissa uudestaan ja uudestaan. Tämä tulee muuttamaan muun muassa tuotesuunnittelua ja valmistustapoja sekä tehostamaan materiaalien käyttöä. Se tulee myös luomaan uutta yhteistyötä, liiketoimintaa ja työpaikkoja.

Meidän kuluttajien näkökulmasta kiertotalous tulee pienentämään kulutuksemme ympäristövaikutuksia sekä resurssien kulutusta samalla, kun pääsemme nauttimaan pitkäikäisistä ja laadukkaista tuotteista. Laadun sijaan joudumme kuitenkin varmasti jokainen tinkimään omistamiemme tuotteiden määrästä. Toisaalta muutos tulee vapauttamaan tilaa ja aikaa sekä sujuvoittamaan arkeamme. Tulemme omaksumaan uusia vuokraamisen ja jakamisen malleja sekä helpottamaan arkeamme hyödyntämällä palveluja.

Aki Finér
Kirjoittaja työskentelee kiertotalouden asiantuntijana Motiva Oy:ssä.

Suomessa eletään yltäkylläisyyden keskellä. Olemme menestyneet aineellisen vaurauden lisäämisessä. Se on antanut huomattavalle osalle suomalaisia kutakuinkin kaiken sen hyvän, mitä sillä on annettavana. Mutta elämisen arvoinen elämä on muutakin kuin elintason parantamisprojekti.

Jos haluamme paremman elämän, on aika siirtyä elämänlaadun kohentamiseen. Elintasoa parantamalla kokemus tyytyväisyydestä, arvokkuudesta tai mielekkyydestä ei enää parannu. Elämänlaatua kohennettaessa aineettomien asioiden merkitys voimistuu.

Aineettomia hyvinvoinnin lähteitä ovat tyytyväisyys, elämänilo, ihmisten välinen luottamus sekä elämän kokeminen arvokkaaksi ja merkitykselliseksi. Aineettomat hyvinvoinnin lähteet ovat runsaita ja ehtymättömiä toisin kuin aineelliset resurssit, jotka ovat rajalliset ja ehtyvät.

Mitä tehdä, kun olemme oppineet, että riittävästi on vähän enemmän kuin se, mitä meillä on nyt. Suorittajakansalainen tehostaa alati toimijaan. Se mihin tänään yllettiin, toimii lähtökohtana huomisille pyrkimyksille. Jos tyytyväisyyttä haluaa lisää, pitää tunnistaa mikä riittää ja mikä ei.

Tehokkuus on sitä, että lisätään suoritteiden määrää aikayksikköä kohden. Tehokkuus on hyvä asia, sillä varmaa on, että tuhlaaminen ei meille hyvää tulevaisuutta tuo. Mutta jossain tulee raja vastaan, sillä ihminen ei ole kone.

Rikkaaksi tulee sillä hetkellä, kun onnistuu määrittelemään minkä verran aineellista hyvää on riittävästi ja mikä ei riitä. Siinä on tyytyväisyyden avaimet – siinä, että tunnistaa mitä tarvitaan lisää ja mitä vähemmän, jotta elämä olisi hyvää.

Aineettomimpiin elämäntyyleihin siirryttäessä käyttöoikeuden ja saatavuuden merkitys korostuu samalla kun omistamisen merkitys vähenee. Kun tuotteita korvataan paikallisilla palveluilla, varmistetaan oman alueen elinvoimaisuuden säilymistä. Palvelut tekevät myös elämästä huolettomampaa. Huolettomuus lisää tyytyväisyyttä ja elämäniloa.

Ja mikä onkaan elämänilon arvo? Tai luottamuksen hinta – se, että ajattelemme toisistamme lähtökohtaisesti hyvää emmekä pahaa. Entä se, että on päättäväisesti ryhtynyt tekemään huomisesta hyvää omilla jokapäiväisillä valinnoillaan ja kokee siksi elämänsä merkitykselliseksi ja arvokkaaksi tässä ja nyt?

Kokemus elämän arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä on vastaansanomattoman kiehtova elämänlaadun tihentymä. Se auttaa kohottautumaan ihmisen täyteen mittaan. Samalla vähenee aineellisten asioiden merkitys elämässä. Siksi elämänlaadun parantamiseen keskittyminen antaa meidän jälkeemme eläville ihmisille hyviä syitä olla meistä nykyihmisistä ylpeitä. 

Arto O. Salonen

Kirjoittaja on vastuulliseen elämäntapaan siirtymisen asiantuntija ja Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessori.

Kestävä kulutus on tietenkin paradoksi. Osa meistä olisi jo valmis hylkäämään kuluttajuuden ja siirtymään seuraavaan, vaikkapa ekososiaalista sivistystä, hoivaa ja kulttuuria painottavaan aikakauteen. Osa, ja nimenomaan valtaosa, taas ei vielä. Demokratioissa siirtyminen kestävään liiketoimintaan ja yhteiskuntaan onnistuu vain enemmistön tuella.

Eräs tunnettu dokumentaristi totesi luennollaan, että tehtyään erilaisia ekologisia – erityisesti fossiiliraaka-aineiden kulutuksen vähentämiseen tähtääviä – kokeiluja hän on tullut lopputulokseen, että ihminen on aina ollut ja tulee aina olemaan kuluttaja. Dokumentaristi kertoikin ostaneensa kokeilujensa päätteeksi uuden moottoriveneen. Näin on käynyt monille muillekin. Kuluttajuudesta irti pyristeleminen sujuu tahmeasti, kun ihanteet törmäävät edelleen kulutuksen ehdoilla pyörivään sosiaaliseen sfääriin ja yhteiskunnan rakenteisiin. 

Suomen voi ajatella tulleen varsinaiseksi kulutusyhteiskunnaksi vasta noin 50 vuotta sitten. Kuluttamisen kautta tapahtuva identiteetin rakentaminen ei edelleenkään ole mahdollista valtaosalle maapallon väestöstä. Kuluttajuus on siten historiallisesti, maantieteellisesti ja yhteiskunnallisesti varsin rajattu rooli ja tilanne, jolle on aina ollut ja tulee olemaan runsaasti vaihtoehtoja.

Kuluttamisen rinnalla myös kestävyys on ongelmallinen termi. Yksi 1970-luvun ekologiseen heräämiseen keskeisesti vaikuttaneen Kasvun rajat raportin kirjoittajista, Dennis Meadows, on todennut että hukattuamme vuosikymmeniä aikaa, ihmiskulttuuri ei voi enää saavuttaa kestävyyttä suhteessa luonnonjärjestelmiin. Kestävyyden sijaan olisikin puhuttava resilienssistä, eli kyvystä sopeuttaa ihmisen toiminta ja toiveet nopeasti muuttuvaan ja kantokyvyltään heikkenevään luontojärjestelmään.

Kuluttajuuden tai kestävyyden termeille ei ole olemassa eksakteja tieteellisiä merkityksiä. Itse käytän kuluttajuutta kuvaamaan vielä käynnissä olevaa, vaikkakin väistyvää globaalia epäkestävää yhteiskunta- ja markkinatilannetta. Kestävyys taas tarkoittaa tämän järjestelmän pyrkimystä tunnistaa omat ekologiset reunaehtonsa.

Siirtymä kulutuksen jälkeiseen kulttuuriseen vaiheeseen on täysin mahdollinen, mutta ei missään tapauksessa helppo. Käytän edelleen kaikenlaisia kulutustavaroita ja palveluita. Puhun kylläkin mieluummin käytöstä tai nauttimisesta kuin kulutuksesta. Kokemukseni mukaan pyrkimys tavaroista ja palveluista nauttimiseen vaatii aikaa ja keskittymistä, ja johtaa väistämättä valikoivuuteen ja kulutusmäärien vähenemiseen. 

Pyrin myös siihen, että minulle muodostuisi jokin tunnistettavissa oleva suhde kaikkiin hankkimiini esineisiin. Turha roju, johon suhdetta ei ole, kuormittaa. Ostoskeskusten loputon tarjoustulva tuntuu kuluttavan nimenomaan minua itseäni. Kuluttajana olen samalla tavalla töissä kuin tavaroiden tuottajana. Tehtäväni ylituotannon ostajana on yhtä oleellinen ellei oleellisempi kuin tehdas- tai kaivostyöntekijän. Ei ole sattumaa että hypermarkettien ja tehtaiden ikkunattomat jättihallit sekä liuku- ja kassahihnat muistuttavat niin läheisesti toisiaan.

Toivoisin, että meidän ei enää tarvitsisi puhua niin kömpelöillä ja taantumuksellisilla termeillä kuin kulutus ja kestävyys. Mutta tosiasia on, että en minä, tai itseasiassa ei kukaan tuntemani ihminen, ole vielä siirtynyt kokonaan uuteen kulutuksen jälkeiseen todellisuuteen. Elämme kaikki eriasteisissa välitiloissa.

Oikeaoppisia sanoja ja sloganeita tärkeämpää on sitkeä pyrkimys oikeaan suuntaan. Luonnonvarojen kulutusta ja saastuttavaa tuotantoa on vähennettävä radikaalisti. Samalla yhteiskunta ja demokratia on pidettävä toimintakykyisenä. Talouden ja tuotannon nopea romahduttaminen pysäyttäisivät ekologiset uudistukset takuuvarmasti.

Valinnanvapaus on yksi tärkeimpiä arvojamme. Suurin osa meistä haluaa valita jatkossakin, mitä puoluetta äänestää, minne matkustaa lomallaan, mitä syö tänään ja mitä tuoksua käyttää. Suurin osa suomalaisista vaikuttaa kyselyjen mukaan myös kannattavan mahdollisuutta vaurastua siten, että henkilökohtainen valinnanmahdollisuuksien kirjo kasvaa.

Minullekin on tärkeää, että myös tulevaisuudessa voin tehdä omia yksilöllisiä valintoja, planeettamme kantokyvyn asettamien reunaehtojen puitteissa. Vaihtoehtoja ei tarvitse olla rajattomasti, muutama hyvä riittää. Erilaisten tuotteiden ja palveluiden ekologisia vaikutussuhteita on vaikea seurata, ja osallistun mielelläni asiantuntijaraatiin, jossa pyritään auttamaan ekologisten valintojen tekemisessä.

On ollut hienoa huomata, kuinka paljon ekologiseen ja sosiaaliseen vastuuseen pyrkiviä yrityksiä ja tuotteita on jo tarjolla. Usein toimijat ja tuotantomäärät ovat vielä pieniä ja liiketoiminnan riskit isoja. Minusta on tärkeää nostaa ihmisten tietoisuuteen hyviä yrityksiä ja vaihtoehtoja. 

Toivon, että erilaisiin elämäntilanteisiin, juhlaan, arkeen olisi hyvää ja laadukasta nautintoa tarjolla. Itse syön pääosin kasviksia, mutta hyvissä oloissa hiiltä sitovan viljelyn yhtenä osatekijänä kasvanut kotieläin tai riista kelpaa myöskin lautaselleni juhlapäivänä. Simppeli paastoruoka taas vapauttaa ajatukset muuhun kuin aineenvaihdunnan ja makuaistin trivialiteetteihin.

Tervehtisin ilolla sitä, jos kaikkein epäkestävimmät tuotteet ja tuoteryhmä poistettaisiin valtion mahtikäskyllä marketeista. Toisaalta tuhon tiellä voidaan jatkaa myös ekologisesti vähemmän haitallisia tuotteita ylikuluttamalla. Vastuu on meillä, ihmisillä. Eri rooleissamme teemme erilaisia päätöksiä omasta ja ekosysteemin tulevaisuudesta. Mitä korkeampi asema ja tulot, sitä suurempi vastuu. Demokratian vaaliminen sekä yleinen ja yksityinen kulutustason laskeminen mahdollistavat valinnanvapauksien säilymisen myös jatkossa.

Antti Majava

Kirjoittaja on Vastuullisuuspaneelin jäsen ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija.